| Summary: | Tutkielma käsittelee Norjan turvallisuuspolitiikkaa arktisella alueella sekä Venäjän ja Norjan välisissä suhteissa tapahtuneiden muutosten vaikutusta siihen. Tutkimusongelmana on selvittää, miten muutokset Venäjän ulkopolitiikassa ovat vaikuttaneet Norjan hallituksen turvallisuuspoliittiseen näkemykseen arktisesta alueesta. Lisäksi tarkastelen, miten Venäjän muutokset on esitetty ja miten niitä on arvioitu Norjan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona toimivat Norjan hallituksen ulkoministerin johdolla työstämät ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot vuosilta 2009 ja 2017 sekä ulkoministerin vuosittaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjapuheet vuosilta 2006-2016. Lisäksi sisällytän aineistooni selontekoja täydentävinä dokumentteina Norjan hallituksen puolustusministerin johdolla koostamat puolustusselonteot vuosilta 2008, 2012 ja 2016. Venäjän ei nähty olevan suora uhka Norjalle eikä Norjan katsottu myöskään olevan Venäjän suora intressialue. Siitä huolimatta Norjassa arvioitiin vuonna 2016, että Venäjän sotilaalliset toimet muualla voisivat kuitenkin heijastua negatiivisesti myös arktiselle alueelle. Venäjän sotilaallinen aktiivisuus arktisella alueella oli noussut huomattavasti 1990-luvun lopun tasosta. Tutkielman aineiston analyysin pohjalta voidaan perustellusti todeta, että Norja on harjoittanut eräänlaista tasapainopolitiikkaa suhteessa Venäjään. Tasapainopolitiikan merkitys onkin ollut erityisen tärkeää sen jälkeen, kun arktisen alueen asema on noussut turvallisuuspoliittisesti Norjan tärkeimmäksi prioriteetiksi. Norjalle on erittäin tärkeää säilyttää hyvät kahdenväliset suhteet Venäjän kanssa, sillä osa arktisen alueen kohtaamista haasteista voidaan Norjan mukaan ratkaista ainoastaan yhteistyön avulla. Georgian sota vuonna 2008 ja Krimin liittäminen Venäjään laittomasti vuonna 2014 olivat konkreettisia osoituksia Venäjän sotilaallisen tahdon ja kyvykkyyden nopeasta kasvusta. Venäjän aggressiivisemman ulkopolitiikan keskeisin vaikutus Norjalle oli entistä kovempi tarve korostaa transatlanttista liittolaisuutta ja ankkuroitua entistä vahvemmin sotilasliitto Natoon. Norja luotti selvästi liittoutumiseen ja liittolaisten tuomaan puolustuspoliittiseen turvaan.
|
|---|