| Summary: | The thesis examines people’s experiences of Soviet-time, state-initiated displacement and (re)emplacement on the Kola Peninsula as well as the consequences of these developments. Sources show that Saami communities bore the brunt of these processes. The work seeks to draw for the first time a holistic picture of the social transformation among the Kola Saami, while nevertheless respecting the reality of mixed and multiple ethnic belongings as well as other categories of identity in the region. Tapping extensive fieldwork by the author, the research systematically identifies, analyses and contextualises the processes and consequences of displacement as one of the most profound social transformations of the twentieth century in the Arctic. The consequences discussed include a chronic housing shortage, changed gender relations, skewed dynamics in boarding schools, self-harming behaviour, and social rifts that persist to this day. Perspectives characteristic of the state are juxtaposed with grassroots experiences. This work is in many ways a historical anthropology of suffering, one laying bare mechanisms of scapegoating and social exclusion. Yet traumatic events are dealt with in ways acknowledging that victims can be simultaneously agents who accommodate, subvert and resist. The stages and consequences of displacement are contextualised within the larger frame of social engineering undertaken by modern nation-states across the circumpolar world, thus relativising Soviet–Western dichotomies. Conceived as a historical-anthropological inquiry, the study draws on empirical materials produced and gathered using a combined approach of open-ended biographical interviewing, participant observation and archival research. Ethical questions prompted by this co-productive approach with a long-term commitment to field partners are taken up as an additional strand of the research. The main methodological principle of this thesis is that the production and the analysis of materials should be phenomenologically driven and rooted in a radically interpretive, non-positivist approach. Embracing this commitment, the work tries to show that the common — but mostly unspoken — link between oral history and anthropology lies in phenomenological philosophy as the study of experience. Making this link more explicit is an important and long overdue task, because xperience is the pivot between the universal and the singular. Väitöskirja keskittyy ihmisten kokemuksiin neuvostoajasta ja valtion toimeenpanemasta väestön siirrosta ja takaisin asuttamisesta Kuolan niemimaalla sekä siihen, mitä tästä kaikesta on seurannut. Lähteiden perusteella saamelaiset ovat kärsineet prosessista eniten. Väitöskirjassa pyritään ensimmäistä kertaa luomaan holistinen kuva Kuolan saamelaisten kokemasta sosiaalisesta muutoksesta unohtamatta alueen etnisen diversiteetin ja muiden identiteettikategorioiden realiteetteja. Laajan kenttätyön pohjalta tutkija identifioi, analysoi ja kontekstualisoi siirtoprosesseja ja niiden seurauksia yhtenä arktisen alueen vaikuttavimmista sosiaalisista transformaatioista 1900-luvulla. Tekijän pohtimia seurauksia ovat muun muassa jatkuva asuntopula, sukupuolten välisten suhteiden muutos, sisäoppilaitosten vääristyneet käytännöt, itsetuhoinen käytös ja vielä tänä päivänä vallitseva sosiaalinen epätasa-arvo. Tutkimuksessa vertaillaan valtiollisia lähtökohtia ja ruohonjuuritason kokemuksia. Se on eräänlainen kärsimyksen antropologinen kuvaus, jossa syitä vieritetään muiden niskaan ja ihmiset päätyvät yhteiskunnan ulkopuolelle. Traumaattisia tapahtumia silti käsitellään pitäen mielessä, että uhrit voivat samalla olla mukautuvia, mitätöiviä ja vastustavia toimijoita. Siirtojen vaiheita ja seurauksia verrataan nykyajan kansallisvaltioiden sosiaaliseen suunnitteluun kaikkialla sirkumpolaarisessa maailmassa, mikä antaa mittasuhteet neuvostojärjestelmän ja länsimaisen järjestelmän väliselle dikotomialle. Tutkimuksen lähestymistapa pohjautuu historialliseen antropologiaan ja sen empiirinen materiaali on tuotettu ja kerätty avointen biografisten haastattelujen, osallistujahavaintojen ja arkistotutkimuksen keinoin. Tämän pitkään sitoutumiseen perustuvan, yhteistuotannollisen metodin esiin nostamat eettiset kysymykset poikivat ylimääräisen tutkimushaaran. Väitöskirjan metodologinen pääperiaate on, että materiaalia tulee tuottaa ja analysoida fenomenologisista lähtökohdista ja lähestymistavan tulee olla vahvasti tulkinnallinen ja ei-positivistinen. Tätä silmällä pitäen tutkimus pyrkii osoittamaan, että suullisen historian ja antropologian yhdistävä – joskin vaiettu – yhteys juontuu kokemuksen tutkimukseen osana fenomenologista filosofiaa. Tämä yhteys tulee viimeinkin saada selkeämmin esille, koska juuri kokemus on universaalin ja erityisyyden keskipisteessä.
|
|---|