| Summary: | Tämän väitöskirjan tehtävänä on tutkia Suomen ilmavalvonnan ja sen yhteistoiminnan kehittäminen vuosina 1930–1942. Tutkimuksessa haetaan vastausta kysymykseen, vastasivatko ilmavalvonnan järjestelyt ilmauhkaa, ajanmukaista ajattelua ilmasodankäynnistä ja yhteistoimintaosapuolien tarpeita. Tutkimuksessa yhdistyvät sotalaitoksen, sotataidon ja sotien historia. Tutkimusmenetelmänä on lähdekriittinen sisällönanalyysi, ja tutkimus nojautuu valtaosin alkuperäislähteisiin. Ilmavalvonnan kehittäminen Suomessa käynnistyi 1930-luvun alussa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että ilmauhka oli merkittävin ilmavalvonnan kehittämistä ohjannut tekijä. Ilmavalvontaverkon laajuus ja painopiste määrittyivät arvioidun ilmauhkan perusteella. Yllätyshyökkäyksen uhka edellytti nopeaa toimintavalmiutta. Ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat suurelta osin ilmauhkaa läpi tutkimusajanjakson. Tutkimuksen perusteella voidaan arvioida, että ilmavalvonnan järjestelyt eivät sellaisenaan vastanneet talvi- ja jatkosodan aikana ajanmukaista suomalaista ajattelua ilmasodankäynnistä, koska ilmavalvontaa kehitettiin ensisijaisesti ilmatorjunnan ja väestönsuojelun tukemiseen. Tutkimus osoittaa, että useissa aikaisemmissa tutkimuksissa esitetty tulkinta douhetismin ja defensiivisen ilmapuolustuksen välisestä vastakkainasettelusta 1930-luvun Suomessa ei ole kestävä, vaan vastakkain olivat ennemminkin hyökkäävän ja defensiivisen ilmapuolustuksen koulukunnat. Vaikka suomalainen ajattelutapa ilmasodankäynnistä siirtyi kohti defensiivisen ilmapuolustuksen painotuksia 1930-luvun viimeisinä vuosina, ei ilmavalvonnan kehittäminen seurannut perässä. Ilmavalvonnan järjestelyt vastasivat suurvaltailmavoimien muodostamaan uhkaan teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan. Tutkimuksesta ilmenee, että ilmavalvonta palveli ensisijaisesti ilmatorjunnan ja väestönsuojelun tarpeita. Ilmavalvonnan yhteistoiminta hävittäjien kanssa oli ongelmallista läpi tutkimusajanjakson. Ennen radioiden lisääntymistä ja jatkosodan asemasotavaiheen aikana tehtyä yhteistoiminnan tiivistämistä ilmavalvonta ei kyennyt hävittäjäohjaukseen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Hävittäjien tukeminen nousi jatkosodan asemasotavaiheen aikana ilmavalvonnan päätehtäväksi. Tutkimustulokset osoittavat, että ilmatähystyspalveluksesta kiinteäksi ilmavalvonnaksi ja edelleen alueelliseksi ilmavalvonnaksi muokkautunut kokonaisuus oli aikakautensa luomus, jonka kehittämiseen vaikuttivat ilmauhka, käytössä olleet resurssit, ilmavoimien käyttöperiaatteissa tapahtuneet muutokset ja yhteistoimintaosapuolien tarpeet. Suomen ilmavalvontaa ei muodostettu improvisoimalla, vaan sitä kehitettiin verrattain systemaattisesti. Alueellisen ilmavalvonnan alasajoon vuoden 1942 lopulla johtivat niin hyökkäyssodankäynnin ja valloitettujen alueiden valvonnan asettamat vaatimukset kuin hävittäjien tukemisen painottuminenkin. Alueellinen ilmavalvonta korvattiin ilmavalvontapataljoonilla ja ilmavalvontakomppanioilla. The purpose of this dissertation is to investigate the development of air surveillance in Finland between 1930–1942. The dissertation outlines how cooperation between air surveillance and other components of Finnish air defence was arranged. The dissertation also examines the interrelation between the development of the Finnish air surveillance system, the air threat posed by the Soviet Union, the air power theory, and other components of Finnish air defence. The method of this dissertation is a qualitative content analysis. The main research material consists of archival sources preserved in the National Archives of Finland. The development of the Finnish wartime air surveillance system began in 1930. Between the years 1930 and 1937, the plans of Finnish fixed air surveillance covered only the southern and eastern regions of Finland. The findings of this dissertation suggest that the development of Finnish air surveillance was mainly guided by the air threat posed by the Soviet Union. The threat of a surprise attack demanded a high readiness capability. The fixed air surveillance was replaced by territorial air surveillance in 1937. The territorial air surveillance covered all regions of Finland. Both the fixed air surveillance and the territorial air surveillance were developed to support mainly the Finnish anti-aircraft artillery and Finnish civil defence. The findings of this dissertation show that air surveillance was developed quite systematically in Finland. The Finnish air surveillance mostly met the air threat and the requirements of the antiaircraft artillery and the civil defence throughout the period investigated. However, Finnish air surveillance as such, did not meet the standards of Finnish air power thinking of the time, or the requirements of the Finnish fighter squadrons. Contrary to previous studies, the development of the Finnish Air Force was not guided by douhetism. There were two schools of thought in the Finnish Air Force in the 1930s. The first advocated air defence by means of offensive counterair operations and the second emphasised the key role of fighter squadrons in Finnish air defence. Although the advocates of fighter squadrons had more influence in Finland at beginning of the Winter War, the wartime collaboration between air surveillance and the fighter squadrons was extremely difficult because of a lack of joint planning, a lack of coordination and a lack of adequate radios. Cooperation with the fighter squadrons became the main task of the Finnish air surveillance until 1943. Air surveillance remained part of the Finnish anti-aircraft artillery until 1942. In July 1942, air surveillance became part of the signal corps of the Finnish Air Force. Finnish territorial air surveillance was disbanded in the second year of the Continuation War because it had not been able to support offensive operations, fulfil its duties especially in the conquered territories of Eastern Karelia, or support fighter squadrons as required. Territorial air surveillance was replaced by air surveillance battalions and air surveillance companies in December 1942.
|
|---|