| Summary: | Aihe ja tutkimuskysymys Kirjailija Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti syyskesällä 1936 Travemündeen ja Nürnbergiin Suomen ja kansallissosialistisen Saksan välisen kulttuuriyhteistyöohjelman puitteissa. Nürnbergin puoluepäiviä seuratessaan Paavolainen näki ja koki lähietäisyydeltä, miten totalitaarinen, uuden ihmisen aikaa julistava yhteiskunta ja kulttuuri esittäytyivät huolellisesti valmistellussa, mittasuhteiltaan valtavassa propagandanäytöksessä. Seuraavien kolmen vuoden aikana hän matkusti lisää, alkuvuodesta 1937 Etelä-Amerikkaan ja kesällä 1939 Neuvostoliittoon. Paavolainen oli noussut suomalaisissa kulttuuripiireissä tunnetuksi runoilijaksi, toimittajaksi ja esseistiksi jo tulenkantajien-vuosinaan 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, jolloin hän omaksui modernin ”nykyajan” esittäjän roolin. Kolmekymmenluvun lopulla Euroopan poliittinen tilanne kiristyi ja moderni maailma näytti joutuneen ahtaalle. Paavolaisen kirjailijantyön perusasetelma kuitenkin säilyi: hän yritti kertoa lukijoilleen, ”mitä maailmassa oikein tapahtuu” ja millaisessa muutoksessa hänen ”nykyaikansa” oli niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin. Saksan- ja Etelä-Amerikan-matkojensa seurauksena Paavolainen kirjoitti Pako pimeyteen -trilogiana tunnetut esseistiset teokset Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936), Lähtö ja loitsu (1937) sekä Risti ja hakaristi (1938). Neuvostoliitto-kirja jäi toisen maailmansodan jalkoihin eikä koskaan toteutunut. Tutkimukseni käsittelee Paavolaisen kirjoituksia ja niiden taustalla olleita ulkomaanmatkoja vuosina 1936–1939. Haluan ymmärtää, mistä hänen teksteissään on kyse, miksi ne ovat kiinnostaneet ja miksi ne kiinnostavat yhä? Mitä Paavolaisen kulttuurikritiikki kertoo 1930-luvun jälkipuoliskon eurooppalaisista mentaliteeteista? Täsmällisesti muotoiltuna tutkimuskysymykseni on: Miten Paavolainen katsoi ja tulkitsi modernin ja totalitaarisen kohtaamisia kulttuurissa ja politiikassa 1930-luvun lopulla? Arvioin Paavolaisen käsityksiä modernista ja totalitaarisesta tarkastelemalla hänen tapaansa lähestyä näiden välistä jännitteistä vuorovaikutussuhdetta. Kaksikymmenluvulla liberaali modernismi oli merkinnyt Paavolaiselle uusien kulttuuristen ilmiöiden kokonaisuutta, jolle juuri hänen sukupolvensa oli sisällissodan jälkeisessä Suomessa vastaanottavaisin. Kolmekymmenluvulle tultaessa totalitaariset poliittiset liikkeet olivat ehtineet vakiinnuttaa asemansa Euroopassa. Moderni maailma oli mahdollistanut niiden syntymisen ja menestyksen, mutta valtaan päästyään ne kielsivät vaihtoehtoiset modernismit. Kun modernin käsite problematisoitui ja politisoitui, myös Paavolaisen tulkinnat ”nykyaikaa” määrittävistä ilmiöistä joutuivat koetukselle. Uudessa tilanteessa Paavolaisen huomio keskittyi nimenomaan totalitaaristen liikkeiden julistamaan uuteen kulttuuriin. Eniten hän kirjoitti ”fascismista”, jolla hän viittasi usein sekä kansallissosialismiin että italialaiseen fasismiin, vaikkei hän matkustanutkaan Italiaan. Aineisto, menetelmät ja viitekehys Asetan Paavolaisen kirjoittaman kulttuurikritiikin kontekstiinsa tarkastelemalla sen yhteyksiä muihin 1930-luvun jälkipuoliskon eurooppalaisesta kulttuurista ja politiikasta vallitseviin käsityksiin, joita on syntynyt sekä aikalaiskokemusten että myöhemmin laadittujen historian esitysten perusteella. Kommentoin tutkimuksessani myös Paavolaiseen liittyvää tutkimusta ja muuta kirjoittelua, jotka jatkuvat edelleen. Suomalaisista aikalaisista eniten esillä ovat V. A. Koskenniemi ja Tatu Vaaskivi, mutta samalla huomioidaan suurin osa muistakin kirjallisista puheenvuoroista, joita Suomessa esitettiin saksalaisesta kansallissosialismista, italialaisesta fasismia ja neuvostokommunismista ennen toista maailmansotaa. Laajempaa kontekstia rakennetaan huomioimalla joukko Saksassa ja Neuvostoliitossa vierailleita ruotsalaisia kirjailijoita, joista monet olivat Paavolaiselle tuttuja. Myös kansainvälisesti tunnetuimmat 1930-luvun Neuvostoliiton ulkomaalaisvieraat, ranskalainen André Gide ja saksalainen Lion Feuchtwanger, ovat esillä. Koska Paavolaisen Neuvostoliiton-matkasta ei syntynyt kirjaa, sitä käsitellään pääosin erillään Pako pimeyteen -trilogian sisällöstä. Matkaan liittyvät asiat on esitetty tutkimuksen viidennessä luvussa. Tätä edeltävissä luvuissa tarkastellaan Paavolaisen Saksan- ja Etelä-Amerikan-matkoihin liittyviä tekstejä temaattisesti. Toisessa pääluvussa aiheena on kasvatus ja ruumiinkulttuuri, kolmannessa sukupuoli- ja rotukysymykset ja neljännessä totalitaarisen kulttuurin uskonnolliset ulottuvuudet. Tutkimukseni on ensimmäinen laaja katsaus Paavolaisen vuoden 1939 Neuvostoliiton-vierailuun. Matka kesti lähes kolme kuukautta ja vei Paavolaisen Leningradiin, Moskovaan, Volgalle, Stalingradiin, Donin Rostoviin, Georgiaan, Mustan meren rannikolle ja Ukrainaan. Yksityiskohtaisen käsittelyn on mahdollistanut Venäjän valtionarkistosta löytynyt aineisto, josta suurin osa on Paavolaisen matkaa hoitaneen VOKS:in eli Yleisliittolaisen ulkomaisten kulttuurisuhteiden yhdistyksen edustajien laatimia raportteja. Matkaa tarkastellaan ennen kaikkea Paavolaisen kulttuurikriitikon ja intellektuellin roolien kannalta, mutta samalla arvioidaan sitäkin, miksi Neuvostoliiton viranomaiset päättivät vastaanottaa Paavolaisen maahan, joka Stalinin vainojen 1936–1938 seurauksena oli lähes kokonaan lopettanut vastaavien vierailujen järjestämisen. Paavolainen oli hakenut viisumia jo vuosina 1936 ja 1937, mutta molemmat anomukset oli hylätty. Vuonna 1939 Hella Wuolijoki oli ryhtynyt hänen suosittelijakseen ja viisumi järjestyi. Neuvostoviranomaisten dokumentit ovat mahdollistaneet Paavolaisen tapauksen käsittelyn myös laajemmin osana Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja Neuvostoliiton yleistä kulttuuridiplomatiaa 1930-luvun lopulla. Kirjoitan Paavolaisen ”kulttuurisesta katseesta”, koska se kuvaa hänen vaikuttamisensa tapaa. Jo Paavolaisen aikalaiset puhuivat hänen tarkasta katseestaan tai ”esteettisen näkemisen kyvystään”, ja myöhemmin tutkijat ja muut hänestä kirjoittaneet ovat yhä uudelleen palanneet samaan teemaan. Lähestymistapani on yksilöllisestä yleiseen suuntautuva, eli teen makrotasolle ulottuvia päätelmiä, mutta metodologisena lähtökohtanani on mikrohistoriallinen, yksilöiden toimintaan, kokemiseen ja mentaliteetteihin keskittyvä tarkastelutapa. Olen halunnut saada aikaan ongelmakeskeistä, kriittistä, empaattista ja eettistä tutkimusta, joka tavoittaa menneisyyden moniäänisyyden, edistää ymmärrystä menneen ajan vieraasta kulttuurista ja toteuttaa siten historiantutkijan yhteiskunnallista tehtävää. Kun etsin Paavolaisen paikkaa intellektuellina ja kulttuurikriitikkona suomalaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa, käsittelen samalla ideologisen sitoutumisen problematiikkaa. Siten tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat yleiseen sovellettavuuteen pyrkivät, jatkuvasti keskustelun kohteena pysyvät tulkinnat intellektuelleista, kulttuurista ja politiikasta. Tutkimukseni havainnollistaa, kuinka toisesta maailmansodasta rakentuva muuri on ylitettävä, jotta arviot sen toisella puolella avautuvasta vieraasta ja uhkaavasta, mutta samalla kiehtovasta maailmasta ja sen selittäjistä voivat edelleen olla merkityksellisiä. Tutkimustulokset Koska Paavolainen ei Pako pimeyteen -kirjoissaan yksiselitteisesti tuomitse eikä hyväksy ”fascismia” tai laajemmin totalitarismia, hänen suhtautumistaan on usein kuvattu kaksijakoiseksi. Tämä on kuitenkin epämääräistä, ja parempia selityksiä voidaan antaa. Vaikka moderni ja totalitaarinen kamppailivat 1930-luvun kulttuurissa ja politiikassa, monet asiat myös yhdistivät niitä tavoilla, joiden ymmärtäminen ei onnistu ilman aikalaisten kuuntelemista ja heidän todellisuutensa tavoittamista. Paavolainen on osoittautunut tässä kehyksessä kiinnostavaksi yksilöksi erityisesti sen takia, että vaikka hän vuosina 1936–1939 näki Euroopan ”pakenevan pimeyteen”, hänen valintansa oli pysyä kulttuurisesti orientoituneena oman nykyaikansa esittäjänä ja tulkitsijana. Paavolaisen valinta olla turvautumatta yhden totuuden esittämiseen näkyy selvästi Pako pimeyteen -trilogiassa ja muussa 1930-luvun lopun ulkomaanmatkoihin liittyvässä aineistossa. Hänen kulttuurinen katseensa oli harkitusti välillä osallistuva ja välillä etäisyyden säilyttävä. Tämä oli kulttuurikriitikon ja taiteilijan käyttämä menetelmä, joka teki Paavolaisen tulkinnoista vaihtelevia, tyylillisesti kiinnostavia ja mieleenpainuvia. Metodia tuki hänen työskentelytapansa, kirjojen saneleminen erillisiin muistilappuihin tehtyjen merkintöjen pohjalta. Pako pimeyteen -trilogia ei silti perustunut pelkille tuokiokuville. Taustalla oli lukeneisuutta, ja varsinkin yhteyksiä ruotsalaisten Saksan-kävijöiden teksteihin on enemmän kuin Paavolainen on halunnut mainita. Paavolaisen kulttuurikritiikkiä on tutkimuksessani luettu rinnakkain eniten V. A. Koskenniemen ja Tatu Vaaskiven kirjoitusten kanssa. Siinä missä Paavolainen ja Vaaskivi olivat monin tavoin hengenheimolaisia, Koskenniemi poikkesi näistä nuorista kulttuuriliberaaleista, ei ainoastaan antikommunistisuutensa ja poliittisen sitoutuneisuutensa vaan myös erilaisen historiakäsityksensä takia. Toisin kuin uudesta ihmisestä ja uusista uskonnoista kirjoittanut Paavolainen ja psykoanalyysin kautta maailmankatsomustaan hahmotellut Vaaskivi, Koskenniemi julisti sekä Saksan- että Italian-matkakuvauksissaan luottamustaan länsimaisen kulttuurin kestävyyteen. Eroista huolimatta kaikkien näköaloja sumensivat vinoutumat: radikaalimpi ja usein nuorempi kulttuuriälymystö oli altis ottamaan vakavasti utopistiset julistukset luoda uusi ihminen tai uusi kulttuuri, kun taas konservatiivisempi sivistyneistö puolestaan toivoi kansallissosialismista ja osin myös italialaisesta fasismista ennen muuta vakaan yhteiskuntajärjestyksen palauttajia. Kiinnostava kysymys on, kuinka Paavolainen olisi Neuvostoliiton-matkansa jälkeen esittänyt ymmärtävänsä kommunismin ihanteiden ja vuonna 1939 kohtaamansa neuvostoliittolaisen todellisuuden yhteyden. Varsinkin Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureihin liittyvissä Lähdön ja loitsun ja Ristin ja hakaristin katkelmissa hän kirjoittaa kommunismista kansainvälisenä aatteena, joka muistutti häntä myös primitiivisten kansojen ja alkukristillisyyden tasa-arvoista yhteisöllisyyttä korostavista ihanteista. Stalinin vainojen 1936–1938 haavoittama Neuvostoliitto ei lopulta näyttäytynyt Paavolaiselle kovin kansainvälisenä, mutta hän kohtasi matkallaan silti rationaalisen, tieteen ja tekniikan ideologian, joka korosti arvostavansa kulttuuria. Ero ”myytillisbiologiseen” Saksaan ja sen ideologian tarjoamaan maailmanselitykseen oli päivänselvä. Vaikka Neuvostoliitto-kirja jäi toteutumatta, voidaan pitää todennäköisenä, että Paavolainen olisi asettanut matkan kokemuksiin liittyvissä muistiinpanoissaan korostuvan ja uuvuttavankin rationaalisuuden vastakkain myytillisbiologisen ”fascismin” kanssa. Kirja olisi ollut 1930-luvun lopun Suomessa ainutlaatuinen tapaus ja erilaista luettavaa kuin muut siihen asti esitetyt arviot Neuvostoliiton kulttuurista ja yhteiskunnasta. Samalla Paavolaisen kulttuurikritiikin suuri linja olisi väistämättä muuttunut. On kuitenkin muistettava, että jos Neuvostoliiton-vierailu ja siihen perustuva teos olisivat toteutuneet jo aiemmin, hän ei todennäköisesti olisi koskaan saanut tilaisuutta Etelä-Amerikan-matkaan ja siitä seuranneeseen, Lähdössä ja loitsussa ja Ristissä ja hakaristissä näkyvään irtiottoon kulttuurikritiikkinsä Eurooppa-keskeisyydestä. Tässä tutkimuksessa vuoden 1936 Saksan-matkan tapahtumien joukosta nostetaan esille kaksi Paavolaisen avainkokemusta, työpalvelun ja poliittisten johtajien katselmukset Nürnbergin puoluepäivillä. Niiden avulla on mahdollista ymmärtää, miksi aiemmin kaksikymmenlukulaisen modernin nykyajan ilmiöitä arvioinut kulttuurikriitikon katse vuosina 1936–1939 kohdistui modernin ja totalitaarisen kohtaamisiin. Ilman kokemuksia Nürnbergissä Paavolainen ei olisi ryhtynyt tarkastelemaan kansallissosialismia ennen kaikkea ”uuspakanallisena” ilmiönä. Hänen kulttuurikritiikkinsä sai inspiraationsa haasteista, joita vanhat rakenteet ja sovinnaiset maailmankatsomukset kohtasivat. Hän halusi kirjoittaa uskonnoista ja kulttuureista, jotka kamppailivat tulevaisuuden hallitsemisesta ja joiden symboleiksi hän nosti pakanallisen veren ja tulen. Hänen johtoajatuksensa pysyi samana koko Pako pimeyteen -trilogian kirjoittamisen ajan, ja Saksan-vierailustaan saakka hän yritti löytää vastausta itse määrittelemäänsä ”elinkysymykseen”: mitä johtopäätöksiä olisi tehtävä siitä, että liberaali tai ”demokraattis-kristillinen” kulttuuri oli joutunut antikristillisen, primitiivisen, vitaalisen ja puritaanisen totalitaarisen kulttuurin haastamaksi. Paavolaisen tapa ymmärtää modernin ja totalitaarisen kohtaamisia on osoittautunut havainnolliseksi sellaisten selitysmallien valossa, joiden mukaan 1900-luvun länsimaisilla intellektuelleilla oli modernin maailman maallistumisesta huolimatta säilynyt valtaväestöä suurempi ”tarve uskoa”. Paavolaisen tekstit kertovat kulttuuriälymystön edustajasta, joka oli keskimääräistä valmiimpi hylkäämään rationaaliset selitysmallit ja käyttämään uskonnon kieltä 1930-luvun lopun nykyajan määrittelemiseen. Mutta samalla hän tiedosti, että yksilöllisyytensä ja kriittisyytensä säilyttävät intellektuellit olivat totalitaarisissa yhteiskunnissa korkeintaan välttämätön paha, Hitlerin Saksassa jo lähtökohtaisesti ja Neuvostoliitossakin viimeistään poliittisen terrorin myötä. Molemmilla matkoillaan Paavolainen huomasi, ettei itse kuulunut siihen joukkoon, jolle olisi ollut sijaa totalitarismin hallitsemassa maailmassa. Vaikka hän ihasteli uuden ihmisen mutkatonta ylpeyttä, hän ei unohtanut olevansa itse erilainen. Tutkimukseni osoittaa, että Paavolaisen Neuvostoliiton-matka on huomionarvoinen myös suuremmassa mittakaavassa: Stalinin vainot olivat käytännössä lopettaneet Neuvostoliiton kulttuuridiplomatian, ja samalla länsimaisten vierailijoiden kiinnostus neuvostoyhteiskunnan ”suurta kokeilua” kohtaan hiipui. Tällaisessa tilanteessa matkan järjestäminen oli VOKS:ille poikkeuksellinen operaatio ja samalla tietoinen riski, sillä Paavolaisen ei-kommunistinen tausta tiedettiin, eikä takeita toivotuista tuloksista ollut. Matkaa hoidettiin silti korkean prioriteetin asiana, ja sisällöltään se muistutti aiempien vuosien arvovieraille, kuten Gidelle ja Feuchtwangerille järjestettyjä vierailuja. Kaikki tutustumiskohteet olivat merkittäviä Neuvostoliiton yhteiskunnallisen projektin kannalta, ja Paavolaisen ”kultivoinnista”, toisin sanoen pyrkimyksestä saada tämä suhtautumaan näkemäänsä ja kokemaansa mahdollisimman suopeasti, oli päävastuussa VOKS:in varapuheenjohtaja Grigori Heifets, salaisen poliisin ulkomaankomennusten veteraani ja kokenut kosmopoliitti. Myös kaksi matkan kuluessa myönnettyä viisuminpidennystä osoittavat, että Paavolaisen suhteen oli odotuksia. Vaikka uutta tutkimusta tarvitaan, ennen kuin terrorin jälkeisen kulttuuridiplomatian tavoitteita voidaan luotettavasti arvioida, Paavolaisen vierailun toteuttamistapa kertoo siitä, että käsitys sisäänpäin kääntyneen stalinismin hallitsemasta maasta on ainakin vuoden 1939 osalta liian jyrkkä. Paavolaisen teoksiin ja henkilöön edelleen kohdistuva kiinnostus on lopulta seurausta hänen omasta valinnastaan: kun moderni ja totalitaarinen kohtasivat, hän etsi ja esitti, kun moni muu selitti ja saarnasi. Nimenomaan Lähtö ja loitsu oli hänelle kirja ”suuresta levottomuudesta”, mutta todellisuudessa koko Pako pimeyteen -trilogia kertoo siitä. Kolmekymmenluvun lopun jännitteisinä vuosina syntyneitä kirjoja ja niihin liittyneitä matkoja on monesti tulkittu erillään sekä Paavolaisen 1920-luvun modernismin kaudesta että Synkän yksinpuhelun kansallisesta ja henkisestä tilityksestä, mutta tämän tutkimuksen havaintojen perusteella hänellä ei ollut kolmea erillistä kulttuurikriitikon roolia, vaan yksi. Paavolainen pysytteli modernin maailman tulkitsijana silloinkin, kun hän yritti sopeutua kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin ja siten säilyttää oman merkityksellisyytensä taiteilijana. Saksassa, Etelä-Amerikassa ja Neuvostoliitossa matkustanutta nykyajan suuren linjan etsijää ruokki suuri levottomuus, johon hänen maailmansa oli joutunut. Topic and research question In the late summer of 1936, Finnish writer Olavi Paavolainen (1903–1964) visited Travemünde and Nuremberg as part of a cultural diplomacy programme between Finland and National Socialist Germany. While witnessing the Nuremberg party rally, Paavolainen experienced the full force of totalitarian propaganda and a culture that promised to create a ‘new man’ and a ‘new society’. During the next three years, Paavolainen made further journeys, to South America in early 1937 and to the Soviet Union in the summer of 1939. By the turn of the 1920s, Paavolainen had already established himself within Finland’s cultural elite as a well-known poet, journalist and essayist. He quickly became the figurehead for the Finnish modernist movement tulenkantajat (‘flame-bearers’). A decade later, the political situation in and beyond Europe intensified and the modern world was facing a crisis. Yet, the basic aim and motive of Paavolainen’s literary work remained the same: to tell his readers ‘what actually is happening in the world’ and what the nature of the change was that had engulfed contemporary society. His visits to Germany and South America resulted in three essayistic books titled Kolmannen Valtakunnan vieraana (‘As a Guest of the Third Reich’), Lähtö ja loitsu (‘Departure and Spell’) and Risti ja hakaristi (Cross and Swastika’), known together as the Pako pimeyteen (‘Escape into Darkness’) trilogy. A planned book about his visit to the Soviet Union was halted by the outbreak of the Second World War. This research is a comprehensive discussion and analysis of Paavolainen’s writings and his travels from 1936 to 1939. I strive to interpret and understand the motivation, core messages and historical significance of his cultural criticism. Why has it been, and why is it still, generally considered as significant? What does his work reveal about European mentalities in the late 1930s? In short, my main research question is: how did Paavolainen interpret encounters of modernism and totalitarianism in culture and politics in the late 1930s? My assessment of Paavolainen’s interpretation of ‘modern’ and ‘totalitarian’ is based on his own perception of how the two concepts interacted. In the 1920s, post-civil war Finland was exposed to the phenomena of liberal modern culture, and Paavolainen’s generation was the one that found this the most fascinating. By the beginning of the 1930s, however, totalitarian movements had become a prominent fixture across Europe. While their rise owed much to the unique environment of the ‘modern’ world, they were also quick to prohibit alternate forms of modernism. Thus, as the concept of ‘modern’ became politicised and more complex, so Paavolainen’s own interpretation of what was modern and contemporary was put to the test. Consequently, Paavolainen’s attention was drawn specifically to the ‘new’ culture that totalitarian movements were so eager to preach. He focused mainly on fascism, reference to both National Socialism and Italian Fascism, despite having not visited Italy. Sources, methods and framework The research attempts to define the context of Paavolainen’s written cultural criticism by examining its links with other prevailing perceptions of culture and politics in Europe in the second half of the 1930s. In doing this, the thesis draws on both contemporary and later interpretations of Paavolainen’s work. It also provides a commentary on previous studies about Paavolainen. Among his contemporary literary figures, the thesis makes particular reference to V.A. Koskenniemi and Tatu Vaaskivi, although other written commentaries on German National Socialism, Italian Fascism and Soviet Communism by Finnish intellectuals before World War II are taken into account as well. Broader context is built by extending the discussion to include prominent Swedish writers who visited Germany and the Soviet Union, many of whom Paavolainen was familiar with. In addition, some of the most well-known foreign visitors to the Soviet Union in the 1930s, the Frenchman André Gide and the German Lion Feuchtwanger, are discussed. Since Paavolainen’s Soviet visit was not followed by a book, it is mostly discussed in the fifth chapter of this study, separately from the Pako pimeyteen trilogy. The preceding chapters are organised thematically and look into the texts that deal with, or resulted from, Paavolainen’s trips to Germany and South America. The second chapter discusses the topics of totalitarian education and physical culture, the third chapter focuses on issues of race and gender, and the fourth chapter analyses the religious dimensions of totalitarian culture that Paavolainen experienced. This study is the first comprehensive review of Paavolainen’s 1939 visit to the Soviet Union. The tour lasted nearly three months and saw Paavolainen visit Leningrad, Moscow, the Volga, Stalingrad, Rostov-on-Don, Georgia, the Black Sea coast, and Ukraine. Such a detailed discussion is made possible by utilising Soviet documents from the State Archive of the Russian Federation hitherto unexplored by historians. Most of the documents are memos produced by officials of VOKS, the All-Union Society for Cultural Relations with Foreign Countries, which was the organisation responsible for Paavolainen’s visit. The focus of the discussion is on Paavolainen’s role as a cultural critic and intellectual, but the research also examines why the Soviet authorities decided to permit Paavolainen’s visit in the aftermath of Stalin’s Great Terror of 1936–1938, when most activity of this type had effectively ceased. Paavolainen had applied for a visa as early as 1936 and did so again in 1937, but he was rejected on both occasions. Yet by 1939, he had the support of Hella Wuolijoki, a prominent Finnish communist, and the visa was finally issued. Thanks to the Soviet documents, it is thus now possible to review Paavolainen’s visit in the broader context of both Finnish-Soviet relations and the cultural diplomacy of the Soviet Union in the late 1930s. In this research, I have defined Paavolainen’s method of approaching his topics of interest as ‘cultural perception’, since it describes the nature of his interaction with the surrounding world. Paavolainen’s contemporaries have already written about his ‘ability for aesthetic vision’, and later researchers and commentators have repeatedly returned to this theme. The approach of my research moves on from the individual toward the more universal. This has meant that, while more general conclusions are made, the methodological point of departure here is microhistorical and focuses on the activities, experiences and mentalities of individuals. My aim is to produce problem-oriented, critical, empathic and ethical research that illustrates the diversity of the past, promotes the understanding of a bygone era and its distinct culture, and in doing so, fulfils the professional historian’s social duty. While determining Paavolainen’s position as a cultural critic and intellectual in both a Finnish and European context, I have also discussed the general issue of the political commitment of intellectuals. My thesis sits within a framework of debates over intellectuals, culture and politics that continue today. In returning to the 1930s, the study therefore aims to move beyond cultural interpretations that start with 1945 as ‘year zero’. Only then can any assessment of the unfamiliar and threatening but simultaneously fascinating pre-Second World War world have any relevance. Research results Since in his Pako pimeyteen trilogy Paavolainen does not clearly condemn or approve of fascism or, more broadly, totalitarianism, his attitude has often been described as ambiguous. The aim here is to give a more nuanced explanation for this apparent lacuna. Although modernism and totalitarianism struggled for control of culture and politics in the 1930s, they also shared common characteristics that cannot be understood without paying close attention to contemporary commentaries. In this sense, Paavolainen has proven to be an interesting individual. For despite claiming that between 1936 and 1939 Europe was ‘fleeing into darkness’, he still chose to remain a culturally-oriented observer and interpreter of his time. Paavolainen’s choice of not resorting to one single truth is very visible in the Pako pimeyteen trilogy and in his other travel-related writings from the late 1930s. He deliberately repositioned his cultural perception between the more ‘involved’ and the more ‘distanced’. This was a method consciously chosen by Paavolainen as an artist and a cultural critic, and it made his interpretations varied, stylistically interesting and memorable. The method was supported by his habit of dictating his books with the help of a vast number of separate notes he had written while travelling. Still, the Pako pimeyteen trilogy is not based merely on recollections, but rather a quite extensive reading of his contemporary intellectuals, including Swedish visitors to Germany, although Paavolainen made some of their influences his own. In this study, Paavolainen’s essays are most of all read parallel to the writings of Koskenniemi and Vaaskivi. While Paavolainen and Vaaskivi were in many ways kindred spirits, Koskenniemi differed from these young intellectuals, not only by virtue of his anticommunism and political commitment, but also because of his unique conception of history. In contrast to Paavolainen’s focus on the ‘new man’ and ‘new religions’, and to Vaaskivi’s attempts to outline his worldview through psychoanalysis, Koskenniemi declared in his travel accounts from both Germany and Italy that he was confident of the sustainability of Western cultural traditions. All three were burdened by misconceptions: the radical, and often younger, cultural intelligentsia was prone to take seriously the utopian proclamations of totalitarian movements to create a new man or new culture; the more conservative intellectual was inclined to hope that National Socialism and Italian Fascism could re-establish social order in Europe. A question that remains unanswered is how Paavolainen would likely have written about the relationship between the ideals of communism and the Soviet reality he confronted in 1939. Especially in those chapters of Lähtö ja loitsu and Risti ja hakaristi that deal with cultures of South American indigenous peoples, he writes about communism as an ideology of internationalism, something that reminded him of promoting ideals of community familiar to primitive societies and early Christianity. Against the backdrop of the Great Terror, Paavolainen did not consider the Soviet Union to be all that ‘international’, but he still witnessed an ideology that he regarded as being rational, technological and scientific and that also expressed its appreciation for culture. Its contrast to the ‘mythical-biological’ worldview of National Socialism was obvious. Although Paavolainen's book about the Soviet Union was never written, his surviving notes indicate that he would likely have identified major differences between the two ideologies and their respective cultural impact. In 1930s Finland, the book would have been a unique publication and remarkably different from any previous account of Soviet culture and society. The book would also have inevitably changed the overall grand narrative of Paavolainen’s cultural criticism. At the same time, however, had the visit to the Soviet Union taken place earlier, he probably would never have had the opportunity to go to South America – something that itself resulted in a ground-breaking departure from his otherwise European-focused writing. In this study, two key moments are highlighted among Paavolainen’s various experiences of the Nuremberg Party Rally of 1936: the rally of the Reichsarbeitsdienst, or ‘Reich Labour Service’; and the rally of the political leaders. Paavolainen’s reactions to these illustrate why the same cultural perception that had previously focused on what he understood as liberal and modern was between 1936 and 1939 focused on encounters between the modern and the totalitarian. Without his experiences in Nuremberg, Paavolainen would not have begun referring to National Socialism as a ‘neo-pagan’ phenomenon. His cultural criticism was inspired by challenges that were thrown at conventional worldviews. In his writings, he wanted to focus on ‘religions’ and ‘cultures’ that struggled for control of the future and that he related with the pagan symbols of blood and fire. His guiding principle remained the same throughout the Pako pimeyteen trilogy, and ever since his visit to Germany he was committed to finding an answer to his self-defined ‘vital question’: what were the conclusions that should be drawn from the observation that liberal, or ‘democratic-Christian’, culture had been challenged by an anti-Christian, primitive, vital and puritan totalitarian culture? My research shows that Paavolainen’s way of understanding encounters between modernism and totalitarianism is relevant in the context of theories that emphasise, despite the secularisation of culture, that 20th century Western intellectuals had a stronger ‘need to believe’ than the population as a whole. Paavolainen’s writings present a picture of a member of the cultural intelligentsia who in the late 1930s was inclined to abandon rational approaches and to use the language of religion to describe what defined his or her contemporary world. But Paavolainen also realised that in Hitler’s Germany by definition, and also in the Soviet Union after the purges, intellectuals who wanted to retain their individuality and critical qualities were never more than a necessary evil. During his visits to both countries, he noticed that his kind did not have any place in a world dominated by totalitarianism. Although he admired the uncomplicated pride of the ‘new man’, he did not forget that he was different. The study also argues that Paavolainen’s Soviet visit is significant in a more general context as well. Stalin's Great Terror practically shut down Soviet cultural diplomacy while, at the same time, the interest of Western visitors toward the ‘great experiment’ of Soviet society began to fade. Amid this environment, organising Paavolainen’s visit was both an exceptional operation and a calculated risk for VOKS. The Soviet authorities were aware that Paavolainen was not a communist and that there were no guarantees that he would produce a favourable account of his travels. In spite of all of this, the visit was still seen as a high-priority operation, and its content had much in common with the programmes arranged for valued guests of previous years, such as Gide and Feuchtwanger. All of Paavolainen’s destinations were significant in the context of the Soviet social project. His ‘cultivation’, or the attempt to get him to respond to favourably to anything he encountered, was the responsibility of VOKS vice-chairman Grigorij Hejfec, who was not only a veteran of foreign operations for the Soviet secret police but, like Paavolainen, was a well-travelled cosmopolitan. The expectations that VOKS had of Paavolainen were also underlined by two visa extensions that prolonged his trip. While additional research is needed before wider conclusions on the objectives of Soviet cultural diplomacy after the Great Terror can be reached, Paavolainen’s trip already indicates that the general conception of an introvert post-purge Soviet Union that had effectively ceased its cultural diplomacy operations is too straightforward. Ultimately, the continuing interest in Paavolainen and his writings is the result of his own deliberate choice: where modernism and totalitarianism were encountered, his method was to perceive and expose, not to over-explain or pontificate. For Paavolainen, Lähtö ja loitsu was the book about the ‘great anxiety’ but, effectively, the entire Pako pimeyteen trilogy tells the same story. The books Paavolainen wrote and the journeys he made during the restless years of the late 1930s are often interpreted in a different context from his modernist period of the 1920s and from his later critical and self-critical wartime writings that focus on the national and political climate of Finland. This study argues, however, that instead of having three different roles as a cultural critic, Paavolainen only had one. Even as he attempted to adapt to the cultural and social changes around him, he chose to remain an interpreter of the modern world and thus retain his own importance as an artist. The intellectual who travelled to Germany, South America and the Soviet Union in search of a grand narrative was driven by the great anxiety that had engulfed his contemporary world. [The author would like to thank Dr Matthew Broad for proofreading this summary.] Väitöskirjan painettu versio on julkaistu ja hyväksytty vuonna 2014. Teoksen sähköinen versio on julkaistu takautuvasti vuonna 2019. Painetun version kustantaja oli k&h-kustannus.
|
|---|